Kotimaa

Nuori stadin kundi Hannu Karpo piti landepaukkuja tyhjäpäinä – Aikuisena hänestä tuli syrjäseudun Suomen ääni ja kaltoin kohdeltujen ihmisten puolustaja

"Karpolla on asiaa" oli tv-ohjelma, jota 1990-luvullakin katsoi kotisohvilla parhaimmillaan 1,8 miljoonaa katsojaa. Kansa tykkäsi, herrat eivät. Uudessa dokumentissa kerrotaan Hannu Karpon työstä.

Kaltoin kohdeltujen suomalaisten asiat tv-ohjelmissaan esiin nostanut Hannu Karpo kertoo hangoitelleensa monta vuotta, kun hänestä haluttiin tehdä dokumentti.

– Sanoin, että olen ohjelmissani jo kertonut kaiken, mitä on tarpeellista kertoa ja ohjelmat kertovat, mitä mieltä olen asioista.

Karpon miniä Liisa Karpo sai viimein suostuteltua appiukkonsa dokumenttiin. Liisa Karpo tuotti Helsingin "Rakkautta ja anarkiaa" -elokuvajuhlilla lauantaina ensi-iltansa saavan Ari Matikaisen ohjaaman dokumentin. Virallisesti elokuvateattereiden ensi-illassa dokumentti on ensi viikon perjantaina.

"Mene Hannu Suomeen", kehotti Erkki Raatikainen

Karpo on paljasjalkainen stadin kundi Helsingin Kruununhaasta. Dokumentin alussa kerrotaan, miten teini-ikäinen Karpo kavereineen ajatteli, että kaikki Helsingin Pasilan toisella puolella asuvat ovat tyhjäpäisiä landepaukkuja. Poikien huvitus oli käydä rautatieasemalla esiintymässä kovina kundeina landepaukuille. Pelkkä olemus riitti näyttämään, ketkä ovat Helsingistä.

Kun Karpo alkoi kulkea pitkin poikin Suomea, hänen ajatusmaailmansa muuttui täysin. Hän oppi paljon lukuisilta tapaamiltaan ihmisiltä, kuunteli heitä ja antoi heille äänen valtakunnan mediassa.

– Aikanaan BBC:ssä töissä ollut Raatikaisen Erkki oli uutispäällikkönä Ylellä ja myöhemmin hänestä tuli Yleisradion pääjohtaja. Hän oli ylivoimaisesti innostavin ja osaavin mahdollisista työn tarjoajista ja sen takia menin uutisiin töihin. Hän sanoi, "Mene Hannu Suomeen". Sitten rupesin kiertämään Suomea ja ihastuin.

Silloin elettiin 1960-luvun alkuvuosia. Viimeinen Karpolla on asiaa -ohjelma esitettiin vuonna 2007.

Karpoa pisti vihaksi vääryydet

Karpon mukaan hänelle oli niin sanotusti markkinarako. Hän teki juttuja tavallisten ihmisten taistelusta viranomaisten mielivaltaa vastaan. Niistä asioista ei Karpon mukaan kukaan tuntunut olevan kiinnostunut, koska ne olivat vaivalloisia juttuaiheita. Piti lähteä aina jonnekin.

– Kun Helsingistäkin lähti näitä eliittitoimittajia, he eivät saaneet minkäänlaista kontaktia kohteisiinsa. Ajettiin jenkkiraudalla pihaan ja öykkäröitiin siellä aikansa nokka pystyssä. Minä onnistuin saamaan hyviä keskustelukontakteja ihmisiin.

Karpolle alkoi tulvia yhteydenottoja ihmisiltä. Karpon mukaan aiheista vain pieni osa kelpasi aiheeksi valtakunnan mediaan.

– Ihmisillä on läheisyydessään asioita, joista muut eivät välttämättä ole kiinnostuneita. Enkä minä ole kiinnostunut, jos on naapuririita rajakiven paikasta tai ihminen ottaa yhteyttä perintöriidan takia. Se ei oikein kuulu valtakunnalliseen televisio-ohjelmaan.

Karpolla oli ristiriitainen rooli. Tavallinen kansa ja vaikka kenttäpoliisit arvostivat ja luottivat Karpoon, herrojen suosiossa hän ei ollut.

– Herroille tulee hiki, jos joutuu tekemään töitä. Kenttäväki on tottunut tekemään töitä.

Karpoa pisti monta kertaa vihaksi, kun hän kuuli, mitä ihmiset olivat saaneet sietää. Ohjelmiensa välityksellä hän halusi näyttää ihmisille, että omia asioita kannattaa ajaa ja valittaa, ja niihin voi löytyä apua. Samalla hän piti viranomaiset hereillä, niin että he ymmärsivät hoitaa tehtävät, joita hoitamaan heidät oli palkattu.