Koti-Kajaani

Mielipide: Lasten henkinen koti - vanhempien parisuhde?

Mielenkiintoisia näkökulmia lapsista ja vanhemmuudesta olemme saaneet viime aikoina lukea. Ymmärrän kolmen aikuisen lapsen yksinhuoltajaäitinä lapsiperheen arkisia haasteita, lasten levottomuutta, oireiluja, kiirettä ja sairauksia. Omat lapseni ovat kasvattaneet minua äidiksi ja luonnollisesti jäin keskeneräiseksi, mutta parhaani tein – aivan kuten sinäkin.

Olen mielenkiinnolla seurannut yhteiskuntaamme, jossa kaikkiin epämiellyttäviin ilmiöihin pyritään löytämään ratkaisu ongelman/oireen tukahduttamisen, siirtämisen tai poissulkemisen keinoin. Oli kyse sitten työttömyydestä, työssä olemisesta ja siellä jaksamisesta, ihmissuhteista tai lasten oireiluista, syyksi näyttää tulevan aina jokin ulkopuolinen taho. Jokainen ongelma pitää sisällään ratkaisun, kun vain rohkenisimme kohtaamaan ongelman. Miksi meidän on niin vaikea ottaa vastuu omasta itsestämme?

Vähitellen yhteiskunta, koulu tai sosiaalitoimi ottaa vastuun vanhemmilta ja vanhempien mahdollisuus kasvaa yhdessä lapsen kanssa katoaa. Ymmärrän, että paljon on tehty hyvää yhteiskunnan taholta, mutta näyttää siltä, että diagnosointi ja tieteellinen tarkastelu on ylittänyt arkiajattelun rajan ja vanhempien vastuun herättämisestä on tullut tabu, jossa vanhempia ei saa syyllistää. Kuitenkin kaikelle syyllisyydelle on jokin perusta.

En syytä vanhempia, sillä me vanhemmatkin olemme vanhempiemme lapsia, joilla on oma lapsuutensa ja siellä olevat haavaiset kokemuksensa. Kannamme mukanamme edellisten sukupolvien kohtaamattomia tunnetaakkoja – ylisukupolvista tunneperimää. Sitä riittämättömyyden tunnetta, joka synnyttää syyllisyyttä. Tutkimuksia aiheeseen löytyy jo Suomessakin (mm. psykolanalyytikot Pirkko Siltala ja Martti Siirala, Niko Eskelinen, Turun Yliopisto). Tästä kaikesta voi syntyä mielenkiintoinen sukupolvien tutkimisen polku.

Mikäli meillä vanhemmilla, opettajilla tai sosiaalitoimen asiakaspalvelijoilla on syyllisyyden tunteita kohtaamatta ja prosessoimatta, syyllistymme väkisin kaikista sellaisistakin asioita, joista ei tarvitsisi. Erityisesti niistä herkistä alueista kuten vanhemmuus ja oma ammatillinen osaaminen. Vanhempien syyllisyys auttaa kohti vastuunottoa ja edistää muutosta, jota tarvitaan vanhemmaksi kasvamisessa. Elleivät vanhemmat rohkene kohtaamaan syyllisyyden tunnetta, siirtyy tämä syyllisyyden taakka seuraavalle sukupolvelle kohtaamattomana. Tämä puolestaan näkyy tänä päivänä lasten käyttäytymishäiriöinä ja levottomuuksina.

Samaan aikaan nämä lapset käyvät koulussa, jossa opettajan oma tunneperimä vaikuttaa lapseen eri tavoin kuin kotona vanhempien seurassa. Lapset ovat kehittyneempiä herkkyydessään aistimaan ja tulkitsemaan ympäristöään ja voivat oireilla eri tavoin kotona kuin koulussa.

Tarvitsemme kohtaamistaitoja yhteiskunnassamme tänä päivänä enemmän kuin koskaan. On ensin kohdattava itsemme, jotta vapautuisimme sellaisista tunnetaakoista, jotka eivät itsellemme kuulu. Vasta sen jälkeen voimme kohdata toisen sillä tasolla, että hän voi kokea tulleensa kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Kohtaamattomat tunteet vääristyvät sukupolvien ketjussa, siten että oireilut voivat olla fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia tai henkisiä.

Ehkä on hyvä tarkastella myös "isosta kuvasta" käsin, sillä evoluutio pitää huolen kehittymisestämme. Näin myös seuraava sukupolvi on kehittyneempi kuin vanhempansa. Miten tämän evoluution kunnioittaminen ja kehittyminen näkyvät yhteiskunnassamme? Lasten oireilut tukahdutetaan edellisen sukupolvien ongelmanratkaisukeinoin – diagnosoiden ja lääkityksin. En sano, etteikö lääkitystä ja diagnosointia tarvittaisi, mutta missä määrin todellisuudessa lääkitystä ja ylipäätään diagnosointia lopulta tarvitaan.

On rohkeutta katsoa peiliin ja pohtia itse mitä voisit vanhempana tehdä. Eihän peilikuva voi valehdella, paitsi, että oikea onkin vasemmalla ja päinvastoin. Ehkäpä lapsi onkin peili vanhemmille, jonka tulisi oivaltaa lapsen oireiluista, ilmeistä, eleistä jopa kehon oireista, mikä lapsen henkisessä kodissa – vanhempien parisuhteessa olisi seuraava kehittämisen kohde.

Uskaltaisitko ajatella, että lapsesi on sinun tunneoppaasi joka on sinun kohtaamattomien tunteittesi peili. Onko selkäreppusi omasi, jota olet kantanut edellisten sukupolvien tavoin mukanasi? Onko kantamasi tavarat selkärepussasi omiasi vai kannatko turhaan sellaista taakkaa, joka ei sinulle kuuluisi - olisiko syytä tarkastella reppusi sisältöä?

Kokeile hiljentyä lapsesi äärelle ilman reagointia ja vuorovaikutu hänen kanssaan siinä hetkessä. Mitä selkärepusta nouseekaan? Millaisia väärinkäsityksiä oletkaan kantanut mukanasi, jotka lapsesi peilaa sinulle. Ole armollinen itsellesi – olet paras ja ainoa vanhempi lapsellesi. Löydä itsesi – lapsesi auttaa sinua siinä kaikin mahdollisin keinoin, joskus jopa uhraamalla oman elämänsä.

Työhyvinvointikouluttaja, henkilökohtainen valmentaja, psykologinen vyöhyketerapeutti

Johanna Kononow