Kolumnit

Eduskunnasta: Suomen turvallisuuspolitiikan pitkää linjaa

Eduskunta päätti historiallisen yksimielisesti Natoon liittymisen puolesta äänin 188–8. Käytin aikaa harkintaan ja punnitsin perusteellisesti oman Nato-kantani. Kaiken saadun tiedon pohjalta päädyin kannattamaan jäsenyyttä.

On syytä tehdä laaja katsaus Suomen turvallisuuspoliittiseen historiaan ymmärtääksemme turvallisuuspolitiikkamme taustoja. Suomi on aina hakenut tukea ja ystäviä lännestä. Itsenäisen Suomen alkuaikoina Suomi hapuili vahvasti Saksan suuntaan, mutta ensimmäisen maailmansodan tapahtumat päättivät asian toisin. Suomi jäi yksin.

1920-luvun alussa nousi hetkelliseksi suunnaksi niin sanottu reunavaltiopolitiikka. Suomessa koetettiin samankaltaisuutta Venäjästä irrottautuneiden valtioiden kanssa. Ulkoministeri Rudolf Holsti hakikin vahvaa nojaa Suomen yhteistyökumppaneiksi Puolasta, Virosta ja Latviasta.

Solmittiin jopa Varsovan sopimus Holstin toimesta maaliskuussa 1922, joka kaatui Suomen eduskunnassa ja vaati koko Suomen hallituksen eron. Suomi jäi jälleen yksin.

Reunavaltiopolitiikasta luovuttiin 1935 ja suunnattiin Pohjoismaiseen yhteistyöhön. Erityisesti Ruotsin kanssa yhteistyö tuntui luontevalta.

Tätä turvallisuuspolitiikan perintöä on tänäkin päivänä pidetty yllä. Pohjoismaat ovat olleet Suomelle sopiva viitekehys turvallisuuden ja yhteistyön saralla. Jaamme Pohjoismaiden kesken saman turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön.

Talvi- ja jatkosota muuttivat taas suuntaa. Olimme jälleen kerran jäämässä yksin.

Sotien jälkeen Suomi pyrki puolueettomuuteen, Neuvostoliiton pakottamana, sodan hävinneenä osapuolena. Mutta itsenäisyys säilytettiin taitavalla politiikalla. Kylmän sodan ja Kekkosen valtakauden aikana jouduimmekin tasapainottelemaan idän ja lännen välillä.

Paasikivi aloitti linjan, joka on näihin päiviin saakka tähdännyt Suomen länsiyhteistyön syventämiseen. Kekkosen aikana saatoimme pienin, mutta vakain askelin suunnata vielä vahvemmin länteen.

Finefta- ja EEC-sopimukset sitoivat Suomen ensi kertaa taloudellisesti ja poliittisesti länsimaiden kanssa yhteen. Euroopan neuvostoon liityimme Koiviston aikakaudella vuonna 1989. EU:n jäseneksi menimme vuonna 1994 kansanäänestyksen pohjalta.

Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana sotilaallinen liittoutumattomuus korvattiin Nato-optiolla. Alkoi näyttää, ettei Suomi ole enää yksin.

Nyt olemme tilanteessa, jossa Venäjään ei voi luottaa ja kumppaneita tarvitsemme välttämättä myös sotilaalliseen puolustukseen lännestä. Ratkaisujen pitää palvella kansan etua ja turvaa.

Suomen itsenäisyyden, itsemääräämisoikeuden ja vapauden kannalta oli oikea ratkaisu tässä tilanteessa hakea Nato-jäsenyyttä.

Suomi ei jää enää yksin.

Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Kuhmosta.