Mielipiteet

Kirkonmäeltä: Iloiset turpakäräjät – tämän takia seurakuntien kannattaisi hankkia suomenhevosvarsa

”Seuraava lähtö on käsiohjelman mukainen 2600 metrin ryhmäajo 5-vuotiaille, seurakuntien omistamille, suomenhevosille.” Tällainen kuulutus saattaisi herättää aika monen ihmisen mielenkiinnon raveissa. Mikä seurakunnan omistama? Onko jollain seurakunnalla hevosia?

Tietääkseni ei ole, vielä. Ainakaan ravureita. Tässä kuitenkin olisi ihan valtava potentiaali, jos löytyisi oikeat tekijät.

Ajatus olisi se, että seurakunnat hankkisivat jonkun alueensa ravivalmentajan huomiin suomenhevosvarsan. Valmennusvastuu olisi ammattilaisella. Matkan varrella seurakunta voisi järjestää eri ryhmille tutustumiskäyntejä hevosen luokse. Seurakuntalaiset voisivat myös somessa seurata heidän hevosensa edesottamuksia.

Kun sitten ikää olisi hevosella tarpeeksi, niin sillä ajettaisiin kilpaa. Siitä tehtäisiin tietysti seurakuntalaisille suuri tapahtuma. Kauemmas lähdettäisiin bussikyydein kannustamaan omaa suosikkia.

Päätähtäimenä olisi alkuvaiheessa 5-vuotiskisa, johon osallistuisivat muidenkin seurakuntien omistamat hevoset. Jos mukana olevia seurakuntia olisi yli 12, niin voitaisiin järjestää karsinnat, koska ryhmälähdössä ratoja on käytössä vain tusina.

Kilpailua tärkeämpää olisi kuitenkin yhteinen kokemus. Yhteinen matka varsasta ravuriksi.

Kilpailua tärkeämpää olisi kuitenkin yhteinen kokemus. Yhteinen matka varsasta ravuriksi.

Miksi juuri raviurheilu? Ensinnäkin tämänkaltaisesta toiminnasta on sen piirissä jo mainiota kokemusta. Joitakin vuosia takaperin SM-liigan jääkiekkojoukkueilla oli nimikkoravurit. Tuo projekti oli todella suosittu.

Toiseksi ajattelen, että kirkon yksi tehtävä on vaalia suomalaista kulttuuriperimää. Siksi suomenhevonen sopisi projektiin mainiosti.

Suomenhevonen on ollut mukana matkalla joulukirkkoon. Se on myös usein vetänyt meidän arkkujamme kohti viimeistä leposijaa. Tiedetäänpä joulukirkosta palattaessa ajetun useitakin epävirallisia ravikilpailuja isäntien kilpaillessa hevostensa paremmuudesta.

Kaikista seurakuntien hankkimista suomenhevosista ei tietenkään tulisi ravureita. Ne voitaisiin siinä tapauksessa kouluttaa ratsuksi, ja niitä voitaisiin käyttää esimerkiksi seurakunnan erityisryhmien kanssa tehtävässä työssä terapiaratsuina.

Kirkko voisi siis tarjota jäsenilleen mahdollisuuden todeta oikeaksi perinteinen sanonta: ”Antaa hevosen surra, sillä on suurempi pää.”

Kirjoittaja on Kajaanin seurakunnan hallintokappalainen