Mielipiteet

Näkökulma: Kahdesti kuolleet ja heidän oikeutensa

Kirjoittaja on kajaanilainen väitöskirjatutkija, joka tekee Itä-Suomen yliopistolle historian alan väitöskirjaa Neuvosto-Karjalan suomenkielisestä lehdistöretoriikasta vuosina 1920–1937. Väitöskirja sivuaa myös Neuvostoliitossa toimineiden suomalaisten toimittajien kohtaloita.

Heikkinen, Juntunen, Kemppainen ja Moilanen voisivat olla nimiä kainuulaisen kesäjuhlan vieraslistalta, mutta ne löytyvät myös luettelosta, johon on koottu Venäjän Karjalan suurimmassa joukkoteloituspaikassa Sandarmohissa kuolleiden suomalaisten nimiä.

Tyypillisesti kainuulaisten nimien löytyminen listalta ei sinänsä ole erikoista, tehtiinhän Kainuun rajavartioston alueelta suurin osa suomalaisten loikkauksista Neuvostoliittoon 1930-luvun alkuvuosina. Kainuulaiset lähtivät itään pääosin neuvostopropagandan lupaamien parempien työmahdollisuuksien perässä, osa myös ideologisista syistä.

Kainuun alueelta rajan ylittivät toki muualtakin Suomesta kotoisin olleet loikkarit, tähän houkutteli pitkä ja harvaan vartioitu raja.

Loikkareiden määrä oli suurimmillaan vuoden 1931 kesästä vuoden 1932 loppuun, jolloin virallisten tilastojen mukaan noin tuhat suomalaista ylitti rajan. On arvioitu, että kaikkiaan Neuvostoliittoon loikkasi vuodesta 1918 lähtien ainakin 15 000 suomalaista, joista tilastojen mukaan ainakin 11 000 tuhoutui Stalinin vainoissa.

Kaikki luvattomasti rajan ylittäneet loikkarit eivät kuitenkaan päätyneet virallisiin tilastoihin, eikä kaikkia teloitettuja ja vankileireille vietyjä tilastoitu.

Todelliset luvut ovatkin epäilemättä paljon suurempia. Osa, pääosin naisia ja lapsia, jäi asumaan esimerkiksi karkotuspaikkakunnilleen ympäri Venäjää. Osan jälkeläisiä asuu yhä Suomen rajan läheisyydessä Karjalan tasavallassa tai Pietarin ympäristössä.

Kuinka näitä Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaisia on muistettu Suomessa? Vai onko heistä vaiettu?

Israelilaissyntyinen filosofi Moshe Y. Lubling pohti muistin etiikkaa holokaustin tapahtumien ja sen uhrien muistamisen yhteydessä. Hän käytti sanaparia "kahdesti kuolleet". Tällä hän tarkoitti sitä, että uhrit olivat kuolleet ensin natsien murhaamina ja toistamiseen – jälkipolvien unohtamina.

Saksassa menneisyyttä on sittemmin käsitelty paljon, mutta kaikki maat eivät ole noudattaneet samaa julkisuuslinjaa historiansa kipukohtien käsittelyssä.

Unohtamisen problematiikka on keskeinen osa myös Stalinin vainojen tutkimusta, sillä Neuvostoliiton tapauksessa vuosien 1937–1938 suurien vainojen ja niissä kuolleiden, vähintään satojen tuhansien uhrien, tietoiseen unohtamiseen on pyritty peräti valtiovallan taholta. Valitettavasti suunta ei ole muuttumassa.

Onko kuolleilla oikeuksia? Näin kysyi historioitsija Antoon de Baets . Hänen mukaansa ihmisellä on kuolemansakin jälkeen oikeus tulla muistetuksi ja käsitellyksi arvokkaalla tavalla.

Suomessa tähän on tartuttu nyt kahdellakin taholla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on käynnistänyt kaksivuotisen Stalinin vainojen muistot -hankkeen, jossa tallennetaan Stalinin vainojen uhrien historiaa sekä heidän jälkeläistensä tuntoja perheenjäsenen joutumisesta vainojen kohteeksi.

Myös Kansallisarkisto kokoaa viisivuotisessa hankkeessaan Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 aineellista perintöä, kuten valokuvia ja kirjeitä Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten omaisilta sekä tekee tietokannan Neuvostoliiton suomalaisista. Uutta tieteellistä tutkimusta on myös luvassa aiheesta.

Entä Heikkiset, Juntuset, Kemppaiset ja Moilaset? Lähtikö sinun setäsi, isoenosi tai joku muu sukulaisesi Neuvostoliittoon?

Oletteko vaienneet aiheesta, koska asiasta puhuminen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttävää tai kiinnostuneita kuulijoita ei ole ollut. Vai ovatko tarinat vain jääneet perhepiiriin?

Olisiko näiden Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten nyt aika saada oikeutta, olisiko nyt vihdoin aika puhua?